Disco Elysium – roolipeli videopelimuodossa

Huomasin Disco Elysiumin olevan vapaana paikallisessa kirjastossani, ja muistin kuulleeni siitä paljon hyvää. Päätin siis, että voisin kokeilla sitä, vaikka sen genre ei ole ehkä minulle läheisin. Kyseinen pelihän on pöytäroolipeli videopelin muodossa, ja genrenä on murhamysteeri. Itse pöytäroolipeleistä pidän, mutta murhamysteerit itsessään ovat aika puuduttavia. Mitä mieltä sitten olinkaan pelistä loppujen lopulta?

Tarina

Peli alkaa pimeydestä ja erilaisten äänten aivottomalla dialogilla. Olen hämmentynyt. Pelihahmo herää lopulta, ja ajattelen, että hänen outo dialoginsa johtuu aamutokkurasta. Hahmolle paljastuu muistin menetys, mikä tukee outojen äänien kuulemista – hahmohan on hieman sekaisin. Edetessäni minulle selviää, että äänet eivät johdu vain muistin menetyksestä. Ne ovat pelin juju. 

Pelaaja ohjaa tosiaan muistinsa menettänyttä ukkoa. Pikku hiljaa selviää, että hän on poliisi, joka oli tullut Revachol-nimiseen kaupunkiin tutkimaan murhaa. Tätä murhaa tutkitaankin sitten käytännössä koko peli. Itse tapaus ei edes ole kovin kiinnostava loppujen lopuksi, mutta siihen yritetään tuoda lisämaustetta muistinmenetyksen myötä. En spoilaa lopputulosta, mutta sen verran sanon, että olin pettynyt.

Tarina ei etene oikein mihinkään. Maailman rakentamiseen on käytetty todella paljon aikaa, ja se tapahtuu pääosin dialogin kautta. Valitettavasti itseäni ei kiinnosta kuunnella kymmentä minuuttia sisällissodista tai maailman historiasta. Ja tätä dialogia on PALJON. Pelaajan on melkeinpä vielä käytävä kaikki dialogivaihtoehdot läpi, jotta mitään oleellista ei jää välistä. Pelin lopussa huomasin vain painavani täysin turhanpäiväiset dialogit läpi lukematta niitä ollenkaan. Silti tajusin pelin juonen vallan mainiosti. Asioita saisi tiivistettyä huomattavasti.

Pelissä on valtava määrä hahmoja. Heidän puheestaan on paikoin todella hankalaa saada mitään tolkkua. Voisi kuvitella, että tämä lisää mysteerin tuntua, mutta ei. Pelin lopussa en pitänyt yhdestäkään hahmosta, mikä on aika harvinaista. Heihin ei saa mitään tarttumapintaa, sillä kaikki pääasiassa vain vihaavat päähahmoamme tai maailmaa. Ja kun tähän päälle lisätään hankalaselkoinen dialogi, on sekametelisoppa valmis.

Kaikkea dialogia ei käydä hahmojen kanssa, vaan kuten jo vähän vihjasin, niin päähenkilö kuulee päänsä sisällä ääniä. Ne ovat eri luonteenpiirteiden ja ominaisuuksien sisäisiä ääniä. Esimerkiksi empatia tai logiikka saattavat alkaa yht’äkkiä puhumaan pelaajalle antaen mielipiteensä tilanteeseen. Toinen esimerkki on “kylmät väreet”, jotka välillä kertovat jossain muualla tapahtuvista jutuista. Tämä erilaisten ominaisuuksisen höpöttely on ajatuksena kiva. Mutta todellisuudessa niiden jatkuva jo ennestään pitkitetyn dialogin keskeyttäminen ärsyttää.

Pelattavuus

Disco Elysium on pöytäroolipeli videopelimuodossa. Pöytäroolipeleissä tarinaan vaikuttetaan valitsemalla mitä pelaaja sanoo ja tekee ja tekemisen onnistuminen määräytyy noppia heittämällä. Videopeliin nämä elementit on tuotu hyvin. Pelaaja saa kulkea ympäri pelimaailmaa vapaasti jutellen haluamilleen hahmoille. Mitä hahmoille sanoo vaikuttaa pelin lopputulokseen ja siihen, mitä hahmot pitävät sinusta.

Pöytäroolipelien noppien heittäminen on tuotu peliin loogisesti. Paikoitellen pelaajalle tulee valittavaksi dialogin lomassa tai esineitä tutkiessa vaihtoehtoja, joissa näkyy onnistumisprosentti. Pelaaja voi esimerkiksi koittaa tuuriaan hypätä korkeahko loikka. Loogisesti epäonnistumisella on usein hintansa, ja onnistuminen on hyvä juttu. Onnistumisprosentti määräytyy hahmon erinäisten ominaisuuksien, tasojen ja vaatetuksen tuomien bonusten myötä. Tasoja taasen saa lisää erinäisten dialogivalintojen ja tehtävien tekemisen myötä.

Pelattavuus ei ole varsinaisesti jännittävää saati vauhdikasta. Eikä sen tietenkään tarvitse ollakaan. Pelin idea on välittää tarina eikä olla mikään toimintaseikkailu. Paikoitellen alueiden hidas koluaminen on kyllä hieman puuduttavaa puuhaa. Maailman tutkiminenkaan ei ole hirveän mielenkiintoista, sillä alue on loppujen lopuksi aika pieni. Paikkoihin harvemmin tulee uutta tutkittavaa, ellei jokin selkeästi viittaa siihen, että johonkin paikkaan on tullut jotain uutta tutkittavaa. Maailmassa on kyllä yllättävän paljon yksittäisiä asioita, joita voi tutkia, kuten postilaatikkoja, roskiksia, patsaita ja penkkejä. Mutta harvemmin niitäkään tarvitsee palata tutkimaan ensimmäisen kerran jälkeen.

Pelissä on aina yksi päätarinatehtävä, mutta lisäksi voi löytää sivutehtäviä. Ne eivät ole pakollisia, mutta niiden tekemisestä saa palkinnoksi kokemuspisteitä, joilla saa taas tasoja. Tasoilla voi tosiaan kehittää hahmoa, jotta tämä onnistuu paremmin tekemään eri asioita. Itse en oikeastaan koskaan edes käynyt tehtävälistassa, sillä aika lailla kaikki tuli tehtyä vaan paikkoja koluamalla. Samoja hahmoja jututetaan ja samoja paikkoja tutkitaan koko ajan uudelleen.

Hahmon liikkuminen on välillä todella kankeaa. Avarassa tilassa, kuten aukiolla, liikkumisessa ei ole mitään ongelmia. Kun mennään ahtaisiin tiloihin, hahmo jää jumiin suhteellisen helposti, ja vain nitkuttamalla edestakaisin pääsee etenemään. Kamerakulma ei auta asiassa, sillä se on fiksattuna tiettyyn kuvakulmaan. Tämän seurauksena välillä joihinkin paikkoihin pääseminen ei ole edes missään määrin selkeää pelaajalle. Onneksi jos kaukana on jokin esine, jota voi tutkia, niin sitä klikkaamalla hahmo valuu automaattisesti sitä kohti eikä jää jumiin. Tällä tavoin pääsin kulkemaan jostain hankalista ”esteistä” läpi.

Musiikki & äänet

Disco Elysiumin soundtrackin kappaleissa ei ole itsessään mitään vikaa. Ongelma pelin musiikissa on, että samoja kappaleita saa kuulla aivan liian monta kertaa. Lisäksi ne alkavat aina samasta kohtaa, mikä triggeröi ainakin minua. Esimerkiksi aina kun pelaaja poistuu päähahmon hotellista, alkaa ärsyttävä torvitoitotus.

Ääninäyttely on, no, sanotaanko omaperäistä. Hahmot kuulostavat kuin olisivat jossain Ranskan lähettyvillä. Ääninäyttelijät eläytyvät hyvin rooleihinsa. Toisaalta välillä niinkin paljon, että osa äänistä alkaa ärsyttää suunnattomasti. Yksi hyvä esimerkki on pelaajalle koko pelin ajan haistatteleva lapsi, jonka ääni saa nytkin sitä ajatellessani ihoni kananlihalle. Erikoismaininta näin suomalaiselta tulee kyllä juurikin tämän lapsen kaverille, joka on myös rääväsuu, mutta kaikki tämän kirosanat ovat suomeksi! Muistan hieman hämmästelleeni lukiessani televisioruudullani englannin seassa yhtäkkiä sanan “fägäri”. Kyseisen hahmon nimi on muuten luontevasti Cunoesse Vittulainen.

Grafiikka

Disco Elysiumin graafinen ilme on hyvin omaperäinen – aivan kuten koko peli. Tyyli on sarjakuvamainen, mutta samalla vesivärimäinen. Se on abstrakti, sillä värit saattavat lennellä ympäri ämpäri ns. ääriviivojen ulkopuolellekin. Tästä tykkään tiettyyn pisteeseen saakka. Omaperäisyyden vuoksi peli jää mieleen. On kuitenkin tilanteita, jolloin grafiikasta on hankala saada selvää. Hyvä esimerkki tästä ovat jotkin hahmojen kuvakkeet, jotka ovat paikoitellen aikamoista suttua. Kurkatkaa esimerkiksi postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvän herrasmiehen kaunista suttua.

Yhteenveto

Haluaisin pitää Disco Elysiumista enemmän kuin oikeasti pidin. Siinä on todella kiva idea, ja arvostan jos tarinaan nähdään enemmän vaivaa peleissä kuin tyhjän pelikokemuksen luomiseen. Harmi, että tarinakaan ei ollut loppupeleissä kovin ihmeellinen. Peli erottuu kuitenkin massasta erikoisen graafisen ilmeensä ja rohkean hahmokäsikirjoituksensa vuoksi. Peli on itselleni hieman liikaa outoudessaa ja oudot pelimekaaniset valinnat saivat minut vain ärsyyntymään. Katsotaan, saanko nyt pelin runsaat fanimassat niskaani raivoamaan antamastani arvosanasta.